Viljan hitaus, aallon sileys,
sormissani kuutamon kehrä
ajattelen huulillani sinua,
muodostan lauseita ihollani.
Asetamme unemme vastakkain,
lämpiminä ne alkavat sulautua,
ja vaikka elokuumme on lopuillaan,
tiedämme tunnistavamme toistemme muodot
lehtikasan alta, lumisateen takaa,
näemme vain sen, mitä emme näe.
Uudenvuoden vaaka virkkoi,
jousi nytkyen narisi:
“Mitäs astut mittaamahan
minkä tiedät jo todeksi.
Syksyn lienet syönyt, maannut,
tummin ilmoin istuskellut,
kävellyt vain kauppareissut,
kukkuroillaan kangaskassit
croissantteja, kakkusia,
sullottu on suuhun kaikki.”
Vaa’an väitteen vahvistivat
pitsapötsi peilissäni,
valos’ vessan mallasmassu,
viinervatsa valtavaksi
metrin nyörillä mitattu.
Kuunnellessa kurjan kotvan
kakkukaipuun kertomusta
suen lailla suivaannuinkin,
pätsiin pötsini manasin:
“Talipallo helvettihin,
pyöryläinen pai’an alta.
Rasvarenkaan poies paskon,
pullanjäänteet punnistelen.”
Vajonnut ei silti vatsa,
vaikka vettä kittailinkin,
virtsasin kuin villivarsa,
urosnorsuna ulostin,
pierut pönttöhön pöräytin.
Niinpä täytyi työtä tehdä,
kolistella keittiössä
kasvisruokaa kattiloihin,
pannassa pöperöpastat.
Leivät laskin, hylkäsinkin
hyllylle mehut makiat,
hitaat säästin hiilareista,
öljyistä vain ylhäisimmät.
Väistynyt ei viekas vatsa,
kiusallaankaan karkottunut.
Viikot vyöryin halki talven,
viinereittä viihdyin vallan,
sokereitta suunnistelin.
Kevään katsoin, kunnes kuljin
annoksilla pienen allin,
sopalla siron sopulin.
Aamulla ain kutkuttelin
kahvilla kitaa kivistä,
sumusilmin sinnittelin
nälän näyttelyn ohitse.
Kesää kohti polkusetkin
alavilla aukesivat,
mehtä lauloi, liikkui jalka,
asusti saloilla askel.
Vihdoin vehreys voitti talven,
viita villinä visersi.
Laaksoihin jäi paksu pallo,
yltä kanteleen katosi.
Vaan kun saapuu hyinen syksy,
iltaan hiipii hieno aatos:
kenties voisin viinereitä
ihan yksin kahvin kanssa
natustella, maiskutella,
kun ei kutsu metsä musta.
Jospa kakkukahvit keitän,
pullaa pikkuisen pupellan.
Varmasti nyt viisaampana
voita leivälle levitän.
Silti kuuluu jostain kiukku,
vaatehuoneesta valitus.
Viruu vaaka varjos vöiden
yksin soukkaa seuraa vailla.
Jospa joulun jälkeen jousta
jaloin jumpatuin jututan,
taikka himpun hämmästyen
alan askeleet alusta.
Muutama poikkeama tekstin ja videon välillä johtuu siitä, että korjasin tekstistä vielä joitakin mittavirheitä, kun esim. sana alkoi pitkällä tavulla runopolven laskussa. Tämä taisi olla ensimmäinen kirjoittamani kalevalamittainen runo, joten silloin mittaan lipsahti helpommin vääränmittaisia tavuja kuin nykyään.
Luulin ymmärtäväni hiljaisuutta,
kun en enää selittänyt itseäni,
mutta olinkin vain kuullut viimein
sisimpäni olevan sanaton.
Hiljaisuus on yhä mysteeri,
koska en osaa erottaa sitä
omasta tyhjyydestäni.
Tyynenä tai täynnä melskettä,
soinko maailman värejä,
kuulenko vain itseni?
Hiljaa kulkee planeetta radallaan,
hiljaa herää rakastettuni käsi kyljelläni,
ilmakehä äänissään haikea,
vartalo sateista raukea.
Lapsen muututtua tomuksi
maa pölähtää jokaisella askeleella,
hieta laulaa hyvin hiljaa,
tuulen ääni on hennompi,
kuin se iloitsisi oksistossa,
aivan huomaamatta
vie kivelle pudonneet pisarat,
kalvas valo leviää kaikkialle,
valo, ja ihminen, ja valo.
Istun itseni varjossa,
kysyn: kuka peittää kuun?
Näen vain valoa, joka näyttää pimeydeltä;
yö sekoittaa aistini kuin rakastajan hengitys.
Nousen, kävelen kohti sinua, en saavuta;
yritämme tanssia siten,
ettemme olisi toistemme varjossa.
Huuhkaja nauraa, hiljainen huilu,
ihmisyys on koomista.
Vaikka olet sylissäni,
kutsun sinua yhä.
Olen riittävän vanha
näkemään itseni
lehtiään varistavassa vaahterassa,
myöntämään etten ymmärrä
niitäkään asioita, ihmisiä,
joihin samaistun.
Mutta miten loistaakaan keltainen
sinistä vasten,
kun värisen intohimosta kohottaa oksani tuuleen,
seistä keväistä aamua,
uskoa sateisiin,
joita ei tarvitse selittää;
miten hyvä onkaan hiljaisuus silmuissani,
vielä tulevissa.
Jo illan hämyyn kietoutuu
tuo pelto kivinen,
ja usvaan peittyy nuori puu,
vaaleat versot sen:
niin täynnä voimaa, ettei voi
sitä tukahduttaa yö,
vaan varkain hiipii aamun koi,
kun hirvi latvoja syö;
niin hauras vaikka voimakas
kuin toivo rakkauden,
kun valvot, mietit armaintas,
ystävä kaipauksen.
Me kurkotamme aurinkoon,
kun onnessa hehkuu maa
ja tuhansittain latvustoon
taas lehtiä puhkeaa.
Mut monta on koivua longollaan,
myrskyissä kaatuneet,
on männyillä jähmeinä kaarnassaan
pihkaiset kyyneleet.
Ken seisoo vielä kanssasi, kun
ei latvasi vettä saa
ja lahonnutta runkoas sun
pari kääpää koristaa?
Itsekin usein katson vain
tuohon peltoon kiviseen,
mietin mitä usvasta hain,
mitä yksin seisten teen.
Ilta hiljaa itkeekö taas,
vain tuuliko vaikertaa?
Syksy saapuu, lehdet on maas,
ne tanssittaa kuolemaa.
Istahdan silti silmin kuivin
haaveissa valon ja veen,
kaulaani kiedon tähtihuivin
viel uskoen rakkauteen,
ja lailla puiden kietoudun
tähän yöhön turvaisaan,
tähän uneen, jossa luonasi sun
voiman ja haurauden jaan.