Kymmeniä, satoja tilhiä kohoaa yhtä aikaa punertavasta pensaasta, marjat mehukkaimmillaan, sormesi kohoavat rintaani vasten, pitkin sineä joka nyt olen, kuulas, läpinäkyvä, valo lävitseni tilhien silmiin, kätesi katsovat tarkasti halki maanpiirin huokaus kuin kaikki pensaat heräisivät samanaikaisesti me olemme tässä, me olemme kaikki, lento kohti äärettömyyttä, yli.
Niskani on jäykkä; nukahdin sienikori kädessäni, tahdoin kerätä sinulle suppilovahveroita unien metsästä, olisit herännyt paistoksen tuoksuun. Mutta makasinkin koko yön petäjään nojaten, katsellen planeettaa, joka tuntui sinulta. Ei siis sieniä, ota nämä suudelmat.
Raahaudumme rahisevien lehtien läpi kohti omenia, kirkkaita, tuoksuvia ja makeita, loputtomat pirskahdukset, nuo suukot sohvalla, mehukasmaltoiset, aika pisaroi pihalla kuin olisi hidasta, äkkiä onkin lätäköitä, on ilta, on juostava junalle, erkaannuttava, pilviä naurattaa pikkuisten ryntäily. Kolme omenaa jäljellä, molemmat ottavat ne mukaansa, ne eivät lopu, pisarointi jatkuu päivän loppuun asti, ja vaikka se päättyy, yötä ei ole, olemme toistemme valossa.
Kuin pisarat haparoisivat hidastuen, kiihtyen ikkunaa pitkin kohti tuntematonta, suudelmat. * Männynneulanen ei tiedä liikkuvansa, ihminen nauraa. * Juovuin vain teestä, sanoin, katto ropisi, puhuit niin hiljaa. * Kissa säkättää – kuppi täynnä raksuja – vahtii pajulintua. Ihminenkin odottaa jotain. Pyrähdys. Tyhjää.
Keväällä hän kutsui luokseen juomaan omenaviiniä. Olin niin nuori, etten tiennyt mitä se merkitsee: muuttumista omenankukiksi, lentämistä iltataivaalla, valkeat terälehtemme kuin levottomat kaaliperhoset, sormemme pilviä hipoen, murenevat siniset ja vihreät kohti yötä katseiden peittyessä hämärään, sanoja jotka väistelevät aamun valkeutta. Istun vielä hänen kanssaan näinä kesinä, vaikka emme näe toisiamme, ja vanhenemisen haikeus on sen tajuamista, miten ainutlaatuinen oli jaettu hetki kahtena omenankukkana, jotka putoavat kostealle nurmelle.
Kesäaikaan kirjoitettu runo. Viime päivinä tuntuu siltä, että runot eivät onnistu, laari on tyhjä. Siksi laitan tähän mieluummin vanhemman tekstin. En enää muista, mitä ajattelin kirjoittaessani, mutta mieleeni tulee todellinen ihminen, jonka kanssa join kerran omenaviiniä nuoruudessani, sekä Pertti Niemisen hienot suomennokset kiinalaisesta runoudesta. Ehkä tämä on yritys tavoittaa jotain samanlaista värinää pohtiessani vanhaa muistoa.
Ensilumi kohoaisi taivaaseen, maa muuttuisi puhtaanruskeaksi, paljastaisi meidät makaamassa, yksittäiset hiutaleet kiteytyisivät kielellä, leijuisivat mutkitellen ylös, ilon sakarat, katsoisimme toisiimme, vielä kerran ajattelisimme tämän olevan ikuista. * Häntä moititaan hämäräksi, mutta katso noita salaperäisiä lintuja, joiden siipien muotoa ei voi tunnistaa, tuota viimeistä valolätäkköä liukumassa, valumassa seinällä kohti sokkelia, tuota henkäystä, joka valkeana pöllähtää, rakastettusi elämä, joka sivuaa kasvojasi ajovalokukkien loisteessa.
Ihminen: kevääksi kotiin, kukkaköynnökseksi kirjahyllyä kiemurtelemaan teoksesta toiseen tuoksuvaksi, tuoksuvaksi hiuksille seppeleeksi ja pihan valoraidoiksi, niin huumaava valo, että sadepäivinäkin se tanssittaa, kuin olisi rytmiä tuo ruohonkorsi, tämä puro, sulamisvedet, älä välitä kyyneleistä, ne ovat onnellisuutta. * Nyt he eivät ole yksin, taipuvat luuttomat vartalot, kahdet aivot kotilossa, jossa kaikki tärkeä tapahtuu. Kukaan ei näe sisään, valo ei pakene, musta aukko, kauniita kierteitä ulkopuolella, sanotaan, materiaa, piste- ja viivakuvioita, heidän on oltava onnellisia. Ehkä niin. Jälkeen jää limavana.
Metsänreuna on koti, syysaurinko pisaran päällä lämmön muisto, aavistus. Tiedän vanhenevani, kun kohtaan heleäihoisia, jotka eivät tiedä, että se riittää, kirkas valo silmät kiinni. * Hapuilevaa huutoa ei yleensä kuule, vain sängyn narahdus, makaavan tietoisuus yksin, katossa kuvioita, peiton puristus kehon lähelle, vaikka joku olisi vieressä, valosiivut sisään ikkunasta eläväiset kuin muistuttaakseen lämmöstä toisaalla, valot, ajatukset, kissojen tiu’ut, narahdus, ! * Mittaamme suolan makeutta ja kivun riekaleita, pyörittelemme käsissämme surun muotoja, kunnes katsomme kaarnaa, pudotamme kankaanpalat neulasille, kaikki maatuu, ja vaikka tuntuu että havaitseminen on muistamista, ei: tämä terävä sisäänhengitys, silmiin katsominen ajan valloitusta, muisto ei ole menneisyyden selkeyttä vaan nykyisyyden usvaa; kirkkaus, valo peittää kaiken paljastamansa, lämmin. * Ajattelen: ajatus ei paina mitään, yhä odotus olkapäillä on kivireppu, kauniita, ehkä arvottomia, tuijotan kvartsijuonia koko illan, painan kasvoni lähelle – miltä sinä tuoksut – ja etsimme tahoillamme lisää kiviä tähtien joukosta, tähtiä kivien, elämä syöksyy hitaasti sammaleisena suoniimme, tämä halu tarttua kallioon, kipristää juuria, kannamme sitä koko ikämme, ajattomuutta, annamme sille nimiä, maasälpärakkaus, marmorikuolema, kipinät kivien välillä, hiekkakivihimo, rukous – älä murene – pakkaseroosio, alabasteriarmo, älä odota ikuisuutta, joka olisi muuta kuin hetki, liukuva käsi, kuinka sileät ovatkaan nämä pinnat, hioutunut gneissi, sormet ja sormet, tässä olemme, tässä.
Muistaa itsensä soihtuna, oli myös ympäröivä pimeys. * Usva kasvaa odotuksesta, virtaa sormista silmieni eteen, ruohonkorret taipuvat, rakkaus lähellä sille, joka osaa kumartua, nuolaista kastetta. * Aamuyöllä, kun pakkanen tuntuu hitaalta räjähdykseltä, makaamme keskellä sekuntia väristen. Lämpö on aina yhteistä, päivä syntyy painautumisesta. * Sanoo ettei ymmärrä mitään kuin se tarkoittaisi, että ymmärtää kaiken. * Luotan sinuun kuin huohottavaan mereen, kuulen kohinan unen läpi, enkä oikein usko, että on yö. Aallot, vaahto, suolan tuoksu, evälliset, lehdelliset, toistuva hulahdus keskelle rintaani, seison sitten kivillä tai hiekassa. Valoa tai ei, muutos on pieni, vaikka silti: aurinko, elämä. Uida ulapalle, lentää, aallota, sulautua. * Kirjoitan (vielä pimeää) nähdäkseni sinut ja itseni, kun lasken kynäni, istun käsi rintaa vasten, silmät kiinni.
