rakkaus

Haluat kadota kosketukseen,
graniitinpunaiseen pehmeyteen,
kun yö hohtaa jo kirkkainta valoa
ja huone, jossa ei ole kuin raukea patja,
on tuoksuistanne täyttynyt,
kuten sinäkin.
Tahdot kuun kellahtavan selälleen,
sakarat tähtien välissä,
meri hulluna tuulesta,
aaltojen välissä viisaus
ja aallonharjalla hurmio,
uit pitkin vedoin selälle,
ulappa kiiltää vähäisessäkin valossa,
jokainen kuiskaus saa tärisemään,
sormet vatsalla ovat huokaus,
huuto kaikuu olemattomuudesta,
katsot, kuten olet aina halunnut,
unohdat itsesi,
ja sitten aamulla
toinen katsoo kuin sinua ei enää olisi,
olette jo unohtaneet toisenne.

Pläräsin vanhoja tekstejä, tämä pisti silmään. Jotenkin osuin tunnekohteeseen, joka on aina epämääräinen: yksi ihminen voi haluta kadota fyysisessä kontaktissa, unohtaa itsensä intensiivisissä aistikokemuksissa, ja silti jos toinen kokisi sen haluajan täsmälleen siten, pelkkänä lihana ja liikkeenä, on se merkki läsnäolon puutteesta ja toisen käyttämisestä pelkkänä välineenä. Minästä käsin kyse voi olla vapautumisesta, toiseen kohdistettuna se on välinpitämättömyyttä tai jopa kahlitsemista.

Viimeiset 1,5 kuukautta olen ollut kokonaan kirjoittamatta (pl. blogitekstit ja kommentit). Sitä ennen kirjoitin runoja joka päivä, jopa 6 runoa päivässä 14 kuukauden ajan, joten alkoi tuntua siltä, että pitää elää hetken eteenpäin, jotta on taas jotain, mistä ammentaa. Tuntui myös siltä, että entistä useammin runot epäonnistuivat tavoitteessaan tai toistin vanhoja asioita. Toisto ei välttämättä ole huono asia. Varsin usein keskityn yhteen teemaan lyhyen ajan sisällä, pyörittelen sitä ja yritän löytää eri näkökulmia samoihin kuviin ja tunnelmiin. Mutta joskus kun kirjoitan paljon, runot alkavat lipsua ajatelmien puolelle, koska kuvat ja metaforat alkavat loppua.

Tässä on muutama tyhjyyteen liittyvä runo viimeisen kirjoituskuukauden ajalta. Näiden lisäksi kirjoitin myös tyhjyydestä negaationa, poissaolona, pelottavana asiana. Näissä teksteissä tyhjyys kietoutuu rakkauteen, läsnäoloon, itsensä unohtamiseen kosketuksessa, jonka voi myös kokea jonkinlaisena transsendenssinä, omien rajojensa ylittämisessä kaikkeuden suhteen. Jos koskettaessaan rakastavasti unohtaa itsensä, onko silloin täydemmin läsnä?

16/09/21 on lyhyydessään hyvä tiivistys kuvista ja teemoista, jotka toistuvat ajatuksissani. Linnut, sammal, taivas, avaruus, rakkaus, tyhjyys. Linnut ovat kiehtovia jo siinä, miten erilaista niiden elämä on nisäkkäisiin verrattuna, niiden ulkoasu näennäisen loputtomasti muuntuva. On myös kiinnostavaa, miten lentämisen tavat, pesiminen yms. voivat olla metaforia hyvin monenlaisille ihmisten tunteille, ajatuksille, kokemuksille ja tavoille. Sammal taas on teksteissäni yleinen rakkauteen liittyvä kuva, pehmeä, vähän mystinen siinä miten paljon ne eroavat muista kasveista. Lentoonlähdön ajatus taas on olennainen myös runossa Halauksen jälkeen, mutta tässä se saa hieman eri merkityksen, ja taivas symbolina on erilainen. Minne matka? On lennettävä, on elettävä riippumatta siitä, millaisen merkityksen taivaalle annammekin.

07/09/21

Kun kosketamme toisiamme, olemme tyhjyyttä,
ajatus värisee syysillassa, avaruus,
sormi liikkuu kaikkeuden halki,
vetää viivan aurinkojen välille,
lehdet putoavat maahan kuin taivaaseen,
lentävät kohti elämää,
kevät jo kapinoi ruskean maton alla,
olemme tämä kaikki, vapisevat puunrungot,
lähestyvä talvi, ihmisen lämpö arvokas
äärettömyys, jossa on kaikki merkityksellinen,
vaikka äärettömässä kaikki laimenee olemattomiin
ja tyhjyys kirkuu, huokaisee,
hetken tiedämme lämmön olevan todellista,
ainoa totuus
ja ihmisyys
on suutelemista.

12/09/21

Vapaus on unohtamista,
vilkaisu yön vaunuihin,
unen rämiseviin rattaisiin,
kosketus, joka hävittää maailman,
sormi rintaa vasten
kuin jumalan lämmin henkäys,
huokaus pimeässä,
ihmiseen sitoutuminen niin kiihkeästi,
ettei osaa ajatella sitä,
muistaa silti
joka hetki unohtaessaan.

16/09/21

Pisaroiden paino huulilla,
sammaleen sileys sormissa,
niin katsomme toisiamme
kuin pajulintu pyrähtää pensaikosta
kohti sinistä, loputonta tyhjyyttä,
jota taivaaksi kutsutaan.

17/09/21

Suurin osa maailmankaikkeudesta on näkymätöntä,
pimeää energiaa ja ainetta,
ja kun halaamme,
kosketan valoa ja tyhjyyttä,
yritän ymmärtää,
mitä muuta on.

28/09/21

Kahden tuulen välissä
hämärä hämärältä
elän itseäni kadonneeksi, ehjäksi.
Vasta kun unohdan kaiken,
olen kokonainen.
Ajaton vapautuu huolista,
menettää merkityksen.

Halauksen jälkeen käsi tarttuu toiseen
kevyesti kuin tilhi lehahtaisi oksaltaan
nousten korkeammalle, pilveksi muuttuen
sataakseen kirkkaina hiutaleina olkapäillemme
aivan kuin koko maisema olisi pyhitetty.
Kuuletko sinäkin siipien musiikin,
kun katson sinua silmiin?
Seisomme hiljaa. Hymyilet.
Avaruus laulaa. Sillä on meidän äänemme,
tähtien valo meissä, ympärillämme
kun suljemme silmämme, avaudumme.

Alun perin ajattelin tämän runon osaksi kokonaisuutta Sormet, sulat kuvaukseksi suhteen alkuvaiheista. En nyt muista, miksi poistin sen. Todennäköisiä syitä, miksi jokin runo ei sovi kokoelmaan:

1. Olen sanonut saman asian tai käyttänyt samoja kuvia toisessa runossa paremmin
2. Jälkikäteen runo tuntuu maalailevuudessa tai arkisuudessa liian naiivilta.

Toisen hylkäysperusteen kanssa pitää olla varovainen. Jokainen runo on aina jonkun mielestä naiivi ja yhdentekevä. Kun itse on elänyt vähän eteenpäin ja alkanut ajatella asioita toisin, menneet tekstit helposti tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, vaikka ne eivät sellaisia toisille ihmisille olisi. Ja toisaalta tunteen paloa ja herkkyyttä kuvaava teksti saattaa aina vaikuttaa naiivilta ihmisestä, joka ei tunnetta sillä hetkellä koe tai edes muista.

Riski on mielestäni silti otettava. Monien runoilijoiden estetiikkaan kuuluu äärimmäinen pyrkimys minimalismiin ja yksinkertaisiin kuviin. Tyyli suojaa kritiikiltä, joka voisi väittää tekstiä ylitunteelliseksi, harrastelijamaiseksi, lapselliseksi tai kliseiseksi. Silloin kuitenkin vaarana on, että runo jättää liian paljon sen varaan, että lukija tunnistaa tunnetilanteen yksittäisen kuvan perusteella, ja kaikille muille teksti jää tyhjäksi tai korkeintaan tiu’uksi, joka kilahtaa kerran pimeydessä.

Kiinnostavaa runoutta ei synny, jos ei koskaan ota riskiä siitä, että joku pitää sitä yhdentekevänä. Teksti pitää elää, siihen pitää heittäytyä kuin lapsi hyppää laiturilta järveen innoissaan vielä kymmenennelläkin kerralla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että runon on oltava omakohtainen. Teksti muodostaa oman totuutensa kirjoitushetkellä, ja silloin kirjoittajakin voi siihen samaistua. Onko sillä jokin pohja arkitodellisuudessa, on nähdäkseni vähämerkityksellistä.

Maa kiertää tähteään, tähti galaksiaan
kuin huomaamatta, lehti puhkeaa esiin,
hengittää hetken, irtoaa oksastaan,
kohoaa, laskeutuu tuulen mukana,
tarttuu raitiovaunun kylkeen,
sisällä ihminen istuu
kyljet ja housut jäykkänä,
haistaa kahvin pöllähdyksen läheltä,
kasvot ponnistautuvat hymyyn
ja odotukseen iltaa kohti,
kun ikkunasta näkyy ilmeinen
maan kierto itsensä ympäri
ja lakanoiden lämmössä
tuntuu toinen iho,
hämmästys, kiihkeimpänä hetkenä
olemme aivan paikallamme,
vain käsi liikkuu, lantio
ja miljardit tähdet
ympäri tunnetun universumin.

Viljan hitaus, aallon sileys,
sormissani kuutamon kehrä
ajattelen huulillani sinua,
muodostan lauseita ihollani.
Asetamme unemme vastakkain,
lämpiminä ne alkavat sulautua,
ja vaikka elokuumme on lopuillaan,
tiedämme tunnistavamme toistemme muodot
lehtikasan alta, lumisateen takaa,
näemme vain sen, mitä emme näe.

Istun itseni varjossa,
kysyn: kuka peittää kuun?
Näen vain valoa, joka näyttää pimeydeltä;
yö sekoittaa aistini kuin rakastajan hengitys.
Nousen, kävelen kohti sinua, en saavuta;
yritämme tanssia siten,
ettemme olisi toistemme varjossa.
Huuhkaja nauraa, hiljainen huilu,
ihmisyys on koomista.
Vaikka olet sylissäni,
kutsun sinua yhä.