rakkaus

Vaikea kirjoituspäivä. Kipeänä ajatus ei liiku, ei pysty edes lukemaan, vain nukkumaan, muutamat ajatukset pölähtivät haikuiksi. Lopulta kuitenkin kaksi runoa kuten eilen, yksi eroamisesta, toinen yhdessäolosta. Inspiraationa hiljattain löytämäni sulka sekä yksin sairastamisen kivuliaisuus.

Tavallisella kävelyllä,
kun on vaikea olla pysähtelemättä
suutelemaan,
löydämme närhen sulan.
Sinimusta, taivas ja maa kohtaavat,
yö kuultaa läpi päivästä, päivä yöstä.
Sulka on jakamaton,
katsomme toisiamme käsikkäin.
Erotessamme toinen ehtii sylkäistä ensin
“Pidä se”.
Kumpikin toivoisi
toisen tahtovan sen itselleen.

Tahdon tarttua veteen sillan alla,
kohottaa käteni kohti kiiluvia avaruuden hampaita,
astua tuntemattomalle suolle,
haukata tuntematonta hedelmää.
Tahdon istua sinua vastapäätä, jalat koskettaen,
kulkea liikkumatta sinne, missä kukaan ei käy,
nähdä pimeän valoisuuden,
tuhannet tuikut, sivellä syksyn lehdet
ja värähtävän ihon korvan alla,
kun tuuli on sinun huokauksesi
ja ilta syöksyy sydämen paikalle,
pumppaa sateista tummuutta suoniin,
minä olen punaisempi, tahdon olla ihosi liike,
viivähdys kämmenselällä, tässä ravintolassa
me olemme kirkkaus joka sisältää kaikki värit,
tahdon viipyillä viininä huulillasi,
ja tärisen jokaisesta kulauksesta,
maailma täyttyy, minä täytyn, olen aistimusten myrsky,
jokainen varissut koivunlehti merkityksellinen
ja sinun katseesi, en näe mitään,
olen puhdasta tahtoa, ja silti äänesi
joka solisee pitkin vartaloani, siinä olen,
istun sillan kaiteella, tällä tuolilla,
kurkotan veteen, sinuun, tahdon tietää
mitä ajattelet, hyppäätkö tähän pyörteeseen
ja tahdon kaiken, kaiken mikä kiiltää
ja mikä on pimeää, suolaiset heinät huulilla,
rypäleiden tuoksu ympärillämme,
kaikki mitä en uskalla pyytää on tässä,
mutta edes hetken voisitko
pitää minua
kädestä?

Vietän pientä puolivalmiste-elämää
omenansiemenen sisään suljettuna,
pää napsuu kuoreen, jalat halkovat maltoa,
etsin mattoa mahalle, hattua polvelle,
hansikasta kyynärpäähän vedettäväksi,
kunnes istut viereeni, olet aurinkoinen ilta
ja petäjien suosikki, sormesi viiltävät taivasta,
kymmenestä haavasta valuu kuutamon henki,
käteni haaroittuvat, tavoittelen maata ja hiustesi heilahdusta,
korvakorusi aamutähti keinuu kuin ajatus syleilystä,
etkä tiedä millainen protuberanssi, millainen laavajoki,
miten viidakko sihisee, sen viisi virtaa,
tulikivitasangot, mammutit heräävät henkiin
ja routa sulaa, sulaa jäätynyt tassu,
sateet pitkin rannikkoa, on kevät sinun kyljessäsi,
kosketus ja ja sorm ja kosk, et ja us, la et ja
lat ja oksat pitkät notkuvat,
mitä siemen ei voi aavistaa sitä hedelmän ääntä
kun hipaisu tai hymykin,
plop.

Tänä yönä herään uudestaan kuilun äärellä,
sen syleilyyn, kohoaviin liekkeihin,
kun terässilta natisee tuulessa;
se ei pelkää mitään.
Viidakko laulaa, hapuilee sormia pimeässä,
sinäkin laulat yönä, tulena,
tuoksut paahtuville pähkinöille,
metsä päättyy mereen,
oksat ja aallot nuolaisevat toisiaan,
maistamme pilvet suolaisina
ja tähdet, tuhannet ihokarvat sojottamassa,
käsivarsilla nälkä ja tyydytys.
En muista, en kuule maailmaa,
vaikka se on täydemmin läsnä,
punertavahiekkaiset polut kaivoille.
Tahdon mahdottoman: löytää reitin
kadotukseen ja takaisin,
palata sieltä, missä keuhkot viiltyvät
ja sormet tärisevät viimeistä kertaa;
tahdon löytää hetken, joka olisi ensimmäinen,
päällimmäinen ikuisuus ajan pakassa,
tarttua käsiisi ja huokaista avaruuden läpi,
syöksyä vaahtoavien maininkien ohi,
klustereiden, sumujen,
tahdon olla tutumpi itselleni, kun aukean,
kun huulesi heijastavat äärettömyyttä.
Juoksen ja uin sinua kohti,
mutta pysymme paikallamme;
tätä pienempää etäisyyttä ei ole,
ei kuiluja, ne täyttyvät auringosta,
kaneli ja timjami, niiden virtaus pitkin mielen kujia,
reisiesi tärähdykset, tarttuminen puiden viisauteen
lantiolla, ei lehviä peittona,
välittömyys, sadesilmät, kaste huulilla,
tunnistan kulmakarvojen muodot näkemättä,
ihosi ja intohimosi sykäykset,
pimeyden viimeiset aallot,
liekit jotka sammuttavat,
kalliot jotka kelluvat, uppoan ja
tänä yönä tiedän,
kuka sinä olet.

Suutelin suurta kiveä,
kaipasin kallioita, saviset sävyt
sekoittuivat silmieni sineen,
enkä nähnyt muuta,
niin oli suloiseksi silinnyt
jäämassojen muisto,
niin on ikuista ihmisen yksinäisyys,
tähdet hehkuvat,
pimeää.

*

Kiertyisimme, valuisimme
lämpimänä hiekkana toisiimme,
painautuen yhteen,
kylki etsii sormen kaarta,
oksat taipuvat hedelmien painosta,
hetket katsoen syvempään
mäntykangassilmiäsi, kirsikkapuun kaarnaa
ja valo täynnä humisevaa tunnetta,
keveys toisiaan kaipaavissa käsissä
kuin pääskyt yli kuohuvan metsän,
kiihkeän meren, jokainen pärskäys koskettaa taivasta,
koska tästä se alkaa, ei korkeammalta, tästä
missä vuori kurottaa, hiekka helisee,
aallot kuin huulet, ilman ja veden virtaus,
maanpiiri, jota etsimme,
kuiskaus kohti.

Tavallisesti postailen runoja, jotka on saatettu kirjoittaa milloin vain, mutta nämä kaksi kirjoitin juuri nyt. Eli ehkä tämä on jonkinlainen kuva tästä hetkestä, mikä ajatuksissa liikahti, runoilijan yskähdys ilman aikaa miettiä, mikä on runollista.