In Finnish

Kohotat oksasi,
tuomenkukat tuuleen, tunnemuistot
v
    a                e
        r                v
             i                i
                 s               a
mustat siipeni sileät,
tartun nokallani joka terälehteen,
niiden pehmeisiin huuliin,
katson pilviä, taivasta oksallasi viipyen
vielä kun ei ole yhtään lehteä,
ei kukkaa nuuhkia
varhaisina talviaamuina,
kun voimme odottaa vain lumen laulua,
auroja, jätehuoltoyhtiön autoa
sekä - kaikki on kimallusta -
toisiamme.

Olen huutanut sinua merenpohjasta,
langennut vuoren juurelle,
ihmisyyden yksinäisyyden,
joka lumisena hohkaa, kimmeltää auringossa:
olen kuiskannut sinua sateessa,
odottanut lämpimät pisarat huulillani
ja käsissäni kosteus, josta elämä alkaa,
sammal levinnyt sormiini, ranteet vihreinä
olen kurottanut kohti kaikkea, mitä ei näe,
koska vaikka koskettaisi vain ilmaa,
syntyy rakkaus, sen ruskeat, siniset,
vihreät ja harmaat silmät,
maa, taivas, sammal, meri;
olen syöksynyt sinuun pysyessäni kaukana,
hengittänyt ihosi höyryn,
suunnatta juossut, silti sinua kohti;
olen kiivennyt vuorelle muuttuakseni palloksi,
joka vyöryy rannikolle, pompahtaa ilmaan
kaikki kivet ilonani; olen matkannut
halki ilman ja vesien
läsähtääkseni suolaisen meren pintaan,
olen vajonnut hitaasti;
olen etsinyt
ja löydettyäni jatkanut sinun etsimistäsi,
tämän illan, joka painuu rintaani vasten
kuin kiihkeät,
yhtä sammaleiset sormet.

Luokseni tullut
hiljainen sävel
läpi väkijoukon
pujotellut, liukunut
kenenkään kuulematta,
silti kirkas, niin terävä,
että jokin minussa murtuu,
unohdettu lämpö hulahtaa esiin,
ja se soi ja soi
kauan sen jälkeen,
kun heilautit hyvästit.

Joskus olen tämä kehokin,
muuten: ääni, nokka koputtaa keloa,
palokärkeä ei näy. Olen siinäkin,
vaikka aavistuksena, kuvitelmana,
ja tuoksusi muistona, kun kävelen
metsäpolulla ja se aukeaa, vajoaa
puutarhaksi – olen aina puutarha
jota ei ole ja joka sinä olet minussa –
ja kun tunnen mitä tunnen, mitä tunnenkin,
tunnen itseni.

Vaikea kirjoituspäivä. Kipeänä ajatus ei liiku, ei pysty edes lukemaan, vain nukkumaan, muutamat ajatukset pölähtivät haikuiksi. Lopulta kuitenkin kaksi runoa kuten eilen, yksi eroamisesta, toinen yhdessäolosta. Inspiraationa hiljattain löytämäni sulka sekä yksin sairastamisen kivuliaisuus.

Tavallisella kävelyllä,
kun on vaikea olla pysähtelemättä
suutelemaan,
löydämme närhen sulan.
Sinimusta, taivas ja maa kohtaavat,
yö kuultaa läpi päivästä, päivä yöstä.
Sulka on jakamaton,
katsomme toisiamme käsikkäin.
Erotessamme toinen ehtii sylkäistä ensin
“Pidä se”.
Kumpikin toivoisi
toisen tahtovan sen itselleen.

Tahdon tarttua veteen sillan alla,
kohottaa käteni kohti kiiluvia avaruuden hampaita,
astua tuntemattomalle suolle,
haukata tuntematonta hedelmää.
Tahdon istua sinua vastapäätä, jalat koskettaen,
kulkea liikkumatta sinne, missä kukaan ei käy,
nähdä pimeän valoisuuden,
tuhannet tuikut, sivellä syksyn lehdet
ja värähtävän ihon korvan alla,
kun tuuli on sinun huokauksesi
ja ilta syöksyy sydämen paikalle,
pumppaa sateista tummuutta suoniin,
minä olen punaisempi, tahdon olla ihosi liike,
viivähdys kämmenselällä, tässä ravintolassa
me olemme kirkkaus joka sisältää kaikki värit,
tahdon viipyillä viininä huulillasi,
ja tärisen jokaisesta kulauksesta,
maailma täyttyy, minä täytyn, olen aistimusten myrsky,
jokainen varissut koivunlehti merkityksellinen
ja sinun katseesi, en näe mitään,
olen puhdasta tahtoa, ja silti äänesi
joka solisee pitkin vartaloani, siinä olen,
istun sillan kaiteella, tällä tuolilla,
kurkotan veteen, sinuun, tahdon tietää
mitä ajattelet, hyppäätkö tähän pyörteeseen
ja tahdon kaiken, kaiken mikä kiiltää
ja mikä on pimeää, suolaiset heinät huulilla,
rypäleiden tuoksu ympärillämme,
kaikki mitä en uskalla pyytää on tässä,
mutta edes hetken voisitko
pitää minua
kädestä?