In Finnish

Uskonnosta

  • Post author:

En ole kirjoittanut uskonnosta pitkään aikaan. Aiemmin aiheessa kiinnosti se, kuinka ihmiset muodostavat mielikuvaa jumalasta, joka on määrittelemätön, ja kuinka tuo määrittelemättömyys on samanlaista kuin monet abstraktiot kuten rakkaus tai vapaus.

Nyt pohdin sitä, kuinka uskontoa käytetään ja kuinka jumalankuvia luodaan jostain halusta tai pelosta käsin. Ehkä kyse on sittenkin vielä määrittelemättömyydestä, mutta tällä kertaa huomioni kiinnittyy siihen, miten se aina täytetään jollakin, usein hyvinkin maallisilla haluilla, joihin vain liimataan päälle pyhyyden ja hyvyyden sädekehä.

Isäni konservatoriossa on monta huonetta.
Opiskelijat saavat yksilöllistä opetusta sekä osallistuvat ryhmätunneille.
Harpuin ja helistimin he ylistävät.

Isäni olympiakylässä on monta huonetta.
Ilmaisia kondomeja saatavilla majoitustilojen sisäänkäynnin luona.
He hyppäävät korkeammalle Herran kunniaksi.

Isäni parakeissa on monta huonetta.
Pyhät aseet tarkastetaan kolmesti päivässä.
Päivystäjä tarkistaa iltavapaalla olevien määrän vahvuuslaskentaa varten.

Isäni sydämessä on monta huonetta.
Eteiset ja kammiot tuottavat elämää.
Veri sykähtää säännöllisesti eteenpäin.

Isäni talo,
meidän isä, isä meidän,
jolla on isompi palkka, isompi mulkku,
edustustili ja paikka kaupunginvaltuustossa,
vahvempi kuin teidän isä,
vaikka kumpaakaan ei edes olisi.

He yrittävät rakentaa suurempaa kuolemaa
kuin katedraalia sortumaan aamunkoitteessa.
Kun valo viimein lävistää lasimaalaukset,
värit liikkuvat joka suuntaan kivilattialla
vain peittyäkseen tomuun ja siruihin,
mutta aamu tuli jo,
valo on ollut täällä koko päivän,
nyt ei ole pimeää jolta pitäisi pelastua,
ja me hengitämme kaiken aikaa värejä,
kun kosketamme ja ajattelemme sitä,
tässä sinä olet,
tässä! sinä!

Kulmia

  • Post author:

Olen totta
ihmisistä riippumatta.
Tämä on vapautta.
Yksinäisyys on epäily,
onko se totta.

Juoksen kohti ja päin kulmia,
en pääse mihinkään,
ei elämässä ole karttapinniä.
Käännyn sängynkulmalta etelään,
eksyn tikkausten verkostoihin,
säännöllisen ruutukaavan käsittämättömyyteen;
voisin olla missä vain.
En ole. Likistelen tyynyäsi,
kun siinä vielä on tuoksusi.

Rakkauden etsimisestä

  • Post author:

Etsin turhaan ehtoonnurkat,
hamusin hämärän huulta,
kuutamolle kuiskuttelin,
metsään murheeni mekastin:
missä lienee lemmittyni,
minne muiskuni asetan,
kuinka kutsuu kättä kylki,
kenen kuohuissa kukoistan?

Kangas kopsui koiven alla,
mustikkamätäs mutisi:
“Tuli tänne täpläsilmä,
vaniljanivel vaelsit
olallasi oljen tuoksu,
katseessa kukat kanelin,
haaveheilan heijastumat,
värit viljavan vapauden.

Katso kaarna kauneimmaksi,
parhaaksi puhu petäjä,
ihastellen iltatuulta
tunne sormissa sipaisu;
koskettele kortteen vartta,
hipaise havuun helähdys,
löydä leppä leikkisämpi,
oksan huojunta hupaisa.

Kun on kaikki kiiltäväistä,
hehkut itsekin ilosta,
korpi tehty kukkivaksi,
armo astelee aholla.
Kysy sitten sienen päältä,
huikkaa heltoilta haperon,
alta rouskun arvuuttele,
missä armaasi asunto.”

Liu’uin lehdon laitamille,
kuljin koivikkokujilla,
imarretta ihmettelin,
tutkin tuhkelon tomua.
Yllä tähdet tepsuttivat,
ilta aamua odotti,
joka notkoon jolkotellen
valo virkeä vilahti.

Raikui rotko rakkaudesta,
kolisten kivi kihersi,
runon lausui ruusukvartsi,
liuske luikautti sonetin.
Rämeeltäkin raikas reitti
kulki kumpujen ohitse
kohti kaipuun kasvimaata,
luhtakerttusen lupausta.

Eipä mieltä möykytellyt
enää kylmyyden kysymys
eikä korvan kirvellystä
huone hiljainen lisännyt.
Silloin siirtyi illan siinto,
värähti kesän väsymys,
kiintyi ehtoon ensikatse,
osui onneni ovelle.

Valoon astuin vastatusten,
tassun tarjolle ojensin,
suloiset kuin aamusuukot
silmät sielua sukivat.
Kätellessä kääntyi kukka,
kirjopillike pimahti,
sinuun saavuin soiden kautta,
sinuun seestyen sekosin.

Posliinikissarivi

  • Post author:

18/08/22

Etsit itseäsi kuin auringon rajaa.
Kuinka pitkälle reaktiot ulottuvat,
kuinka pitkälle valo,
sähkömagneettinen kenttä hyräilee,
avaruus taipuu suutelemaan itseään,
pyörimme näkymätöntä rataa eteenpäin,
ja jos kukaan ei sitä osaa laskea,
huudamme: vapaus!
mutta ääni ei kulje tyhjiössä.

20/08/22

Kaikki mikä on,
on yksiössä –
hän asettelee
posliinikissat
siististi riviin –
tänäkin yönä
miljardit tähdet.

20/08/22

Kun pimeässä
lähden luotasi,
katuvalot
ovat väärin.

21/08/22

Halusin kohdata helmikuun hangen,
upottautua hehkuvaan valkeuteen,
lämmön olemukseen,
nähdä taivaalla leijuvan jääpallon,
joka vyöryisi lempeästi kuin katseesi.
Etsin sormieni tärinää, jännitettä
välillä pilven ja multakummun,
huilun ja kultarummun,
aukeavan napin odotusta.
Lauloin kiihkeästi vailla sanoja tai ääntä,
vain ihoni väreili,
lepatin paikallani kuin hurjistunut lippu,
trooppinen myrsky keskellä talvea,
taivas iskeytyi joka huokoseen, haukoin tuulta,
säkeet putoilivat oksiltaan, sanojen merkitykset
ja sydämen läpätys kaulallasi kuiskauksia,
kahina kutsuna: tule,
vaikka et mitään kuulisi
tässä saapuvien pisaroiden hymnissä,
hanget ja huokaukset, sormien säteet,
kosketa.

Neljä viimeisintä runoa. Avaruus askarruttaa jälleen, kiehtoi jo lapsena. Linnuista ja avaruudesta voi keksiä loputtomiin metaforia. Kaksi keskimmäistä syntyivät, kun heräsin eilen klo 1:45 vain 3,5 tunnin yöunien jälkeen ja säkeitä alkoi tulla päähän. Ei siinä pystynyt nukkumaan, varsinkin kun mietin sanojen asettelua, kokeilin haikumaisempaa lähestymistä (posliinikissarunon jokaisella rivillä on 5 tavua), mietin mitkä välimerkit valitsen sekä yksittäisiä sanoja, jotka muuttavat monitulkintaisuutta tiettyyn suuntaan, eli pohdin mitä symboleita tekstissä voisi nähdä. Seuraava runo oli sitten enemmänkin vain ajatusrykäisy pimeässä, kun mieli alkoi seikkailla omilla poluillaan kohti jotain toteutumatonta.

Flunssaruno

  • Post author:

Tarttui kulmiin kuumehoure,
silmät sirrilleen silitti,
kevätflunssan kastekoura
piskot poskille tiristi.
Lämpö nousi norkkujalla,
alla otsansa kohosi,
paisui aivo autereinen,
pumpuli pujahti päähän.

Huojui oksa onnahdellen,
tonttu akkunan takana,
taikka räksä rääkkynokka
sairaan silmissä väpätti.
Neulasnippu neitosiksi
tanssimaan tuli tuhisten,
musiikiksi muuttui tuuli,
kaarna laulunsa kahisi.

Lakanoilla lötkölanne
tapaili säveltä taiston,
tuska tuikki tumpeloista,
runonlaulaja rykytti.
Roikkui rotta olkapäällä,
leivo luomilla läpytti,
raskaat siivet silmillänsä,
pyrstö sierainta sipaisi.

Teki peipon pötkyläinen
poskionteloon pesänsä,
poikasensa pärskytellen
nykivät ulos nokasta.
Lampun luona lätkyttivät
vilkkaan lempivät lepakot,
varjo voihki valvojalle,
sydäntä vilu väristi.

Hiki hyrskyi huokosista,
virtasi vihan vesistö,
kurkku karvas käärmeenpäästä,
häntä vatsassa vaelsi.
Maistunut ei muikkupaistos,
mädältä mehukin haisi,
soraa, sontaa sieraimissa,
keuhkoputkessa kataja.

Vaan on ollut lohtu läsnä,
lempi lääkkeenä lähellä,
sormet rintaa sipsutellen,
käsi kuumetta kokeillut,
kermakeitto kurpitsainen,
raukalle ravinto tuotu,
iloksensa inkivääri
sekä rohdoksi ripaistu.

Illan tullen tutjuleuka
vaivasta vähän vapisi,
vielä vaipui vierellensä
kumppani kevätesikko.
Mikäs siinä supsutella,
sääret yhdessä sipistä,
mieli aamuun miukuvainen,
uinui kuntohon kehokin.

Haikuja kuviin

  • Post author:

Joutuin kasvaneen
kantokäävän kyyneleet
alla piilossa.

Verkostoitunut
hämähäkki odottaa,
odottaa yksin.

Lenkkipolulla
horsmakiitäjän toukka
ei pelkää ketään.

Vanha sammakko
muistaa mustikkapaikan,
ei ämpäriä.

Lämmin hiekka

  • Post author:

Suutelin suurta kiveä,
kaipasin kallioita, saviset sävyt
sekoittuivat silmieni sineen,
enkä nähnyt muuta,
niin oli suloiseksi silinnyt
jäämassojen muisto,
niin on ikuista ihmisen yksinäisyys,
tähdet hehkuvat,
pimeää.

*

Kiertyisimme, valuisimme
lämpimänä hiekkana toisiimme,
painautuen yhteen,
kylki etsii sormen kaarta,
oksat taipuvat hedelmien painosta,
hetket katsoen syvempään
mäntykangassilmiäsi, kirsikkapuun kaarnaa
ja valo täynnä humisevaa tunnetta,
keveys toisiaan kaipaavissa käsissä
kuin pääskyt yli kuohuvan metsän,
kiihkeän meren, jokainen pärskäys koskettaa taivasta,
koska tästä se alkaa, ei korkeammalta, tästä
missä vuori kurottaa, hiekka helisee,
aallot kuin huulet, ilman ja veden virtaus,
maanpiiri, jota etsimme,
kuiskaus kohti.

Tavallisesti postailen runoja, jotka on saatettu kirjoittaa milloin vain, mutta nämä kaksi kirjoitin juuri nyt. Eli ehkä tämä on jonkinlainen kuva tästä hetkestä, mikä ajatuksissa liikahti, runoilijan yskähdys ilman aikaa miettiä, mikä on runollista.

Tyhjä kirjekuori

  • Post author:

Tyhjä kirjekuori kädessään
hän kulkee halki ihmismetsikön,
odottaa miestä nimeltä Nikomakhos,
joka kirjoittaisi mustekynällä kiihkeän viestin.
Mikään ei ratkea,
kaikki on yhtä epämoraalista tai moraalista
avaruuden, jokaisen paperin tyhjyydessä,
kukaan ei kirjoita,
sormet puristavat tiukemmin kuorta,
ainoaa toivoa.
Hän avaa sen joka aamu,
kurkistaa sisälle, miettii
tyhjyydenkin tuoksuvan
maan päällä,
eräänlainen Pandora.